Pieni tarina

Valdeorralainen José Aristegui on monen muun pienen viinintekijän tavoin persoona ja oman polkunsa kulkija. Sain vahvan vinkin siitä jo auton ikkunan läpi sillä hetkellä, kun ajoin miehen kotitalolle tapaamaan häntä ensimmäistä kertaa kasvotusten.

Olin viitisen minuuttia etuajassa, ja näillä seuduillahan se ei yleensä kuulu tapoihin, mutta siellä hän kadunvarressa jo heilutteli iloisena, että tännepäin vain. Autosta en kunnolla ehtinyt nousta, kun vankka kädenpuristus jo toivotti tervetulleeksi "eiköhän lähdetä ihan ensimmäiseksi viinitarhakierrokselle" -saatesanojen kera.

Kaikki Josén rypäleet tulevat omilta tarhoilta. Ja millaisilta! Suurin osa vajaasta viidestä hehtaarista on hänen isoisänsä 1930-luvulla istuttamia, jotka eivät tarjoa suurta satoa, mutta sitäkin ilmaisuvoimaisempia ainesosia. Loivilla rinteillä kasvavat Godello-, Mencía- ja Garnacha Tintorera -köynnökset näyttävät siltä kuin olisivat olleen paikalla maailman synnystä asti. Vankkoihin runkoihin ei taida mitkään tauditkaan purra, niin terveiltä ne näyttävät. Kuten lehdet ja itse marjatkin, vaikka näillä palstoilla ei käytetä kemiallisia kasvimyrkkyjä, kun perusta on perinteinen luonnonmukainen viljely. Jotkut eivät vain sertifikaatteja kaipaile.

José on taloustieteilijä, joka yli kymmenen vuotta sitten jätti toimistot ja palasi lapsuutensa maailmaan, mitä ei kyllä koskaan ollut hylännytkään. Opiskeluaikanakin hän oli aina rientänyt omiin ja paikallisiin tarpeisiin viiniä tehneen isänsä avuksi kutsun niin käydessä. Köynnösten väleissä kierrellessämme sain kuitenkin kuulla, että eivät nuo vuodet nostalgisia muistoja herätä. Päinvastoin. Hän inhosi raskasta raatamista, eikä viinintekijän ammatti mahtunut suunnitelmiin.

Ei José edelleenkään halua tappaa itseään työllä. Siksi viinintekijäystävien kehotukset laajentaa nyt kun tunnetut kriitikotkin ylistävät, kaikuvat kuuroille korville. "Minäkin aloitin muutamalla hehtaarilla ja katso, missä ole nyt" -lause on hänen korvissaan synonyymi stressille.

Palstoilla José ei tee sen enempää kuin on pakko. Tosin tällä tavoin köynnökset täällä antavan parhaimman itsestään. Ison kotitalon alakerrassa olevassa kypsyttämössä sen sijaan tapahtuu kaiken maailman juttuja. Kaikki kuusi viintä - joista osan tuotanto on vain muutama sata pulloa - saavat omanlaisensa käsittelyn. Ja se on viinintekijän vaisto se, mikä kertoo minkälaisen minäkin talvena. Vuosikertojen erilaisuus on suunnaton rikkaus.  

Maistiaiseni

Väri: Hyvin tummankirsikanpunainen, lähes läpinäkymätön. Pullon pohjalta voi löytyä sakkaa ja viinikiveä. Ei kannata pelästyä, ne ovat vain artesaanituotannon hedelmiä.

Nenä: Houkuttelevan aromikas, jossa ensin erottuu kypsiä tummia metsämarjoja, mustaherukkaa ja luumua. Hiljalleen tuoksu muuttuu hieman balsamiseksi ja mukaan tulee ranskalaisen tammisammion antamaa hentoa mausteisuutta ja jopa hiuksen hienosti savua.

Suu: Varsin raikas ja kohtuullisen hapokas, mutta samalla hämmentävän hyvärakenteinen ja tasapainoinen. Tanniinit eivät ole olleenkaan aggressiivisia, vaan jo mukavan kypsiä ja pehmeitä. Pitkä ja monivivahteinen jälkimaku, jossa mukana jopa mausteisuutta. Viini on valmis juotavaksi, mutta ei lisäkypsytyskään pullossa huonoa tee.